Olen
syntynyt 1937. Asuin Mätäsvaarassa vuosina 1940 - 1947,
lukuunottamatta jaksoa juhannuksesta 1944 loppukesään
-45 , jonka vietin sotalapsena Ruotsissa. Isäni oli Kurt
Lupander, kaivoksen johtaja. Pääsin jo
pikkupoikana seuraamaan kaivoksen kehitystä ja  sitten
vielä kuusikymmentäluvulla aikuisena keskustelemaan isäni
kanssa menneistä ajoista. Isälleni Mätäsvaaran kaivos oli
monella tavalla hänen elämänsä kohokohta, tulihan hän vain
31-vuotiaana sekä kaivoksen johtajaksi että koko
korpiyhteiskunnan nokkamieheksi. Minulle taas tämä pohjoiskarjalainen kaivosyhdyskunta oli koko nuoruuteni
maailma!
Jan-Christian sattui asumaan samassa Typ5 -talossa kuin sivuston tekijän Juha Tolvasen
perhe mutta vuosikymmeniä aiemmin!
Isäni siirtyi
30-luvun lopulla Oy Vuoksenniska Ab:n palvelukseen,
tehtävänä selvittää molybdeeniesiintymät Mätäsvaarassa.
Yhtiön omistaja ja yksinhaltija, vuorineuvos Bernt Grönblom,
oli oivaltanut että silloisessa maailmanlaajuisessa
jälleenvarusteluhuumassa molybdeeni, "lentoteräsaine" oli
hyvin kaupaksi menevää, kysyntä lähes rajaton. Tämä
selittänee ne laajat investoinnit jotka hän oli valmis
tekemään kaivokseen, kunhan malmivarat oli ensin todettu
riittäviksi.
Fil.maisteri Kurt Lupander, kaivoksen johtaja,
Jan-Christian Lupanderin isä,.
Voimalaitos
Yksi ongelma oli sähkövoiman saanti, joka johti oman
voimalan rakentamiseen. Tämä oli tosi riippakivi kaivoksen
kannattavuudelle. Kivihiilen kuljettaminen läpi Suomen oli
kallista jo 30-luvulla. Polttopuiden hankkiminen 40-luvulla
työllisti yli 200 työntekijää ja piti yrityksen kuusi
kuorma-autoa jatkuvassa kuluttavassa käytössä. Sodan jälkeen
odotettiin Imatran voiman sähkölinjaa kuin auringon
nousua mutta linjaa ei tullut, prioriteetit olivat muualla.
Vaihtaminen öljylämmitykseen -45 oli ainoa selviämisen
mahdollisuus. Työvoimakustannuksien nousu teki puun käytön
mahdottomaksi.
Yhtiön maatila
Tämä oli rakennettu entisen
ratavartiotalon ympärille, talo kun oli jäänyt yhtiön
alueelle kun junarata siirrettiin pari sataa metriä
idemmäksi. Pätkä vanhasta radasta muodosti sitten
”tehdasradan”, mitään muuta paitsi lastauslaituria ei
koskaan rakennettu. Maatilaa, jossa oli lehmiä, lampaita ja
kanoja, hoiti kannakselta evakkoon joutunut pariskunta,
Antti ja Maija Skyttä. Isäni oli nuoruudessaan tutustunut
heihin kun isoisäni 20-luvulla asui Terijoella. Syksyllä -40
isäni otti yhteyttä heihin ja tarjosi paikan kaivoksen
tilanhoitajana. Sodanaikaisen säännöstelyn aikana
suurin osa tilan tuotteista tietysti meni
kansantalousjärjestölle jaettaviksi mutta eiköhän sekin
parantanut korpiyhteiskunnan ruokatilannetta! Syy että
tarjous Skytän pariskunnalle annettiin vasta syksyllä, eikä
heti keväällä evakon yhteydessä, oli että koko kevään ja
kesän isäni oli taistellut hengestään vatsaongelmien kanssa.
Kesällä Uppsalassa suoritetun leikkauksen jälkeen hän palasi
töihin vasta loppusyksyllä 1940 mutta samat ongelmat
vaivasivat hänet koko loppuelämän aikana, uusi leikkaus
tehtiin 1956, mutta samat vaivat olivat osasyynä hänen
ennenaikaiseen kuolemaansa 1969.
Forsströmin louhos
Paikkaan liittyy muuten kaksi dramaattista tapahtumaa:
Kerran kun lataaja ja apumies käveli louhokseen päin solassa
toisena kulkeva näki savua nousevan edessä kulkevan miehen
olkarepusta. Koska reppu oli dynamiittia, nalleja ja
sytytyslankaa täynnä, leikki oli lievästi sanottuna
kaukana. Toisena kulkeva mies kuitenkin kylmäverisesti
juoksi kaverinsa luo, kiskasi repun hänen olaltaan ja heitti
sen solan reunalle niin pitkälle kun jaksoi. Siellä se
sitten räjähti. Taisi olla sekunneista kysymys, ettei olisi
tullut kaksi kuollutta miestä. Toinen tapahtuma sattui
(-42?) kun alettiin rakentamaan yhdistävää tietä radan yli
louhoksesta rikastamoalueelle. (Tietä ei koskaan saatu
valmiiksi, ei ainakaan kaivostoiminnan aikana.) Yhtiön auto
oli juuri ollut tyhjentämässä hiekkakuormansa radan
pohjoispuolelle kun juna Nurmeksesta lähestyi.
Häkäkaasukäyttöinen auto ei suostunut käynnistymään. Viime
tingassa kuljettaja sitten hyppäsi autostaan ja pääsi pois
alta, kun juna teki romukasan autosta. (Yhtiön Ford kuormuri
No 7, pikkupojan muistiin kyllä jää tällaiset tärkeät
asiat!)
Pielisen
ja Konnanlammen väliin oli rakennettu samanlainen iso
puuputki kuin Konnanlammesta kaivosalueelle.
Tämä
varatoimenpiteenä, jos vesipinta laskisi liikaa
Konnanlammessa. (Uskon että varajärjestelmää ei koskaan
jouduttu käyttämään.) Konnanlammen rannalla, siellä olevan
pumppuaseman vieressä, oli yhteiskunnan uimaranta.
Sinne oli viety jätekasoilta harmaata hiekkaa
"hiekkarannaksi" ja rakennettu viereen sopiva laituri mistä
pääsi sukeltamaan. Täällä kävinkin sitten uimakoulua 1947 ja
uin ensimmäiset metrini.
Koulu
Varsinainen
koulurakennus sijaitsi Viekin-tien pohjoispuolella, pari
sataa metriä ennen sen ensimmäistä jyrkkää alamäkeä (Viekiin
päin). Se oli tarkoitukseen pystytetty puuparakki,
väritykseltään aika erikoinen, nimittäin vihreä ja
keltainen, "kanamunia ja pinaattia" äitini sanoi. Tilat
olivat kuitenkin liian ahtaat ja koulutoimintaa harjoitettin
väliaikaisesti ainakin kahdessa muussa talossa,
maantie-rautatieristeyksen vieressä olevassa "Seuratalossa"
ja välittömästi voimalaitoksen pohjoispuolella olevassa
talossa, jonka alkuperäistä tarkoitusta en tiedä.
Koulunkäynti oli myös jaettu aamu- ja iltapäivävuoroihin.
Opettajia oli ainakin kaksi ja ymmärtääkseni hyvin
ammattinsa osaavia. Ei varmaankaan aina ollut helppoa vetää
kahden luokan opetusta samanaikaisesti samassa huoneessa, ja
vielä kahdessa vuorossa peräkkäin.
Mätäsvaara ja sota
Lentotoiminta ei koskaan ollut kovin vilkasta, muistan
nähneeni lentokoneen Mätäsvaaran yllä vain 2-3 kertaa koko
sodan aikana. Sota
kosketti muutenkin Mätäsvaaraa paikkakuntana aika vähän.
Talvisodan aikana sinne pudotettiin muutama pommi, kuopat
olivat vielä 1947 näkyvissä nurmikolla noin 50 m talostamme
itään. En koskaan kuullut että olisi tullut enemmän kuin
nämä 2 - 3 pommia. Jatkosodan aikana Mätäsvaaraa ei
pommitettu. Kerran kuulemma venäläinen pommikonemuodostelma
oli matkalla suoraan Mätäsvaaraan päin mutta se
käännytettiin tai ammuttiin alas ennenkuin se oli edes
lähellä. Isällä oli teoria, että kun venäläiset
tiedustelukoneet lensivät rautatietä pitkin Nurmeksesta
Lieksaan tai päinvastoin kaivosta etsien niin ne helposti
oikaisivat lentonsa vaaran länsipuolelta ja siten eivät
koskaan nähneet kaivosaluetta, rautatie kun tekee ison
mutkan juuri tällä kohtaa. It-tykistö kaivosalueella (40mm
Bofors) oli ensin sijoitettu aukealle
pelto/puutarha-alueelle kolmannen ison talon ja kansakoulun
väliin. Samalla alueella olivat myös sotavankienkin
rakennukset. Myöhemmin tykit siirrettiin vaaran rinteelle,
mistä niillä oli vapaa ampuma-alue yli koko kaivosalueen.
Sotavangit
Muistan hyvin isäni suuttumuksen kun
hänelle selvisi että viranomaiset olettivat että sotavangeille
annettaisi pienempi ruoka-annos kuin suomalaisille samoissa
työtehtävissä. Hän ajoi kovasti "sama ruoka samasta
työstä"-periaatetta. Miten paljon hän pystyi muuttamaan
virallista politiikkaa en tiedä, mutta minulla on se käsitys
että työssä oleville vangeille annettiin samat ruoka-annokset
kuin suomalaisille työntekijöille. Koko jutulla oli sitten surkuhupaisa jälkinäytös,
sodan jälkeen joku ilmiantoi isäni viranomaisille siitä että
sotavankeja oli kohdeltu huonosti, mm. heidän ruoka-annoksensa
olisivat olleet määräyksien vastaiset. Kun alustavissa
kuulusteluissa sitten selvisi että väittämä ruoka-annoksista
sinänsä oli oikea mutta että poikkeama virallisesta linjasta
oli parempaan suuntaan, koko asia haudattiin nopeasti!
Harrastustoiminta
Isäni aloitteesta yhtiö lähetti yhden kaivoksen
työntekijöistä -45(?) Suomen Ilmailuliiton lennokkitoiminnan
ohjaajakurssille ja tämä veti sitten lennokkirakentamisen
kursseja Mätäsvaaran pojille. Kaivoksen kvartsihiekka-alue,
"jätekasat" oli mitä otollisin paikka lentokokeiluille.
Mätäsvaaran yli johti
vielä 40-luvulla tie (=leveä polku!) ja vaaran laella oli
niittyjä. 4-vuotiaana kävin usein siellä retkellä isoäitini
kanssa. Vaaran huipulla juotiin sitten mehua ja nautittiin
näköalasta.
Toiminnan lopettaminen
Mitä toiminnan lopettamiseen tulee jäivät tämän syyt isällekin
arvoitukseksi. Vuoksenniskan kannalta tilanne oli selvä,
toiminta oli pahasti tappiollinen, ja vaikka odotettavissa oli
markkinatilanteen kohentuminen 4-5 vuoden kuluttua yhtiöllä ei
ollut varaa ylläpitää toimintaa odotusaikana. Valtiovallan
tuki oli siis perusedellytys toiminnan jatkamiselle. Vähin
vaatimus oli jo yllä mainittu kaivoksen kytkeminen valtakunnan
sähköverkkoon mutta tämä yksistään tuskin riittäisi. Joka
tapauksessa tilanne ei ollut täysin mahdoton ja hyvällä
tahdolla kaivoksen toimintaa olisi voitu jatkaa. Politiikkojen
päätös oli kuitenkin kielteinen. Isäni arvailut olivat mm.
että syy tuskin oli puhtaasti "ei ole varaa” vaan että
Petsamon aiheuttamat ongelmat itänaapurin kanssa olivat liian
hyvässä muistissa, nyt haluttiin saada Mätäsvaara pois
kartalta mahdollisimman nopeasti mahdollisten tulevien
ongelmien ennaltaehkäisemiseksi.
Purkaminen
Rakennuksien nopeaan purkamiseen löytyy hyvä syy, jota en
toistaiseksi ole missään nähnyt esiintuotuna: Vuoksenniskalla
oli toinenkin kaivos, Haverin kultakaivos. Samanaikaisesti kun
Mätäsvaara päätettiin lopettaa isäni ylennettiin Vuoksenniskan
koko kaivostoiminnan johtajaksi, erikoistehtävänä laatia
laajennussuunnitelma Haverin toiminnalle. Tämä suunnitelma
toteutettiin 1948 - 49 mm. siirtämällä suuri osa Mätäsvaaran
sekä rakennuksista että työntekijöistä Haveriin. Siellä
ne entiset Mätäsvaaran työnjohtaja-paritalot ovat vieläkin
nähtävissä, kylläkin lomakylätaloiksi muutettuina! Vietin itse
kolme kesää Haverissa ympärilläni monet koulutovereistani
Mätäsvaarasta. Yksi heistä oli Mauno Harkonmaa jonka isä oli
ollut "tarunomainen" työnjohtaja jo Mätäsvaarassa. Nytkin
kuulin aikuisten puhuvan hänestä joskus hiukan ärtyneinä mutta
aina syvästi kunnioittavina. Muistan mm. jonkun kertoneen että
Harkonmaan työvuoroissa oli huomattavasti hiljaisempaa kuin
muissa vuoroissa, "Kuka p-ele siellä viheltelee kaivoksessa?"
oli sanoja joita hänen väitettiin käyttäneen.
Voimalan savupiippu, minulle on jäänyt se käsitys että savupiipun tiilellä oli jo
ostaja, ei sitä räjäytetty spekulaatiomielessä!
|
